"Toivottavasti tukehdun perunaan"

Valo tunkeutui väkisin silmiini vaikka yritin sulkea ne. Painoin pääni pulpettiin ja yritin suodattaa äänet pois ja tyhjentää mieleni, yrittää olla välittämättä päässäni yltyvästä kivusta. En kyennyt torjumaan ulkoa tulevia ärsykkeitä. "Derivaatta..", "erotusosamäärä..", "tehtävä 77..". Huomasin olevani ruokalassa. Hienoa, poissa matematiikan luokan aivoni lävistävistä valoista. Edessäni oli lautasellinen perunoita ja nakkikastiketta. "Toivottavasti tukehdun tähän perunaan", ajattelin. "Eihän tätä voi sietää".

Ryhmänohjaajan sanat virtasivat pääni läpi. "Todistus..", "allekirjoitus..", "valokuvaus..". Nyt on aika lähteä kotiin. Vaapuin takki olallani kävelykatua pitkin viileässä syyssäässä. Liikennevalot jäivät verkkokalvolleni eri värisinä valopisteinä kun suljin silmäni. Päänsärky oli kehittynyt pahoinvoinniksi ja ajatukseni vilistivät psykedeelisinä mitä abstrakteimmissa aiheissa. Matka ei ollut ikinä tuntunut niin pitkältä. Viimein suljin kotioven, hylkäsin repun ja takin eteiseen, laahustin sohvalle ja suljin silmäni. Kuvotus ei kadonnut minnekään. Ajatukseni laukkasivat entistäkin villimmin. Muistan ketun erityisen hyvin. Kettu mielessäni häiritsi nukahtamistani. Huomasin kuinka hengitykseni kiihtyi ja pahoinvointi yltyi sykleissä. Huono, huonompi, vähemmän huono, todella huono..! Olisin nyt vaan tukehtunut siihen perunaan! Lopulta suolainen maku virtasi suuhuni.

Kello 13:39 huuhtelin suuni oksennuksen vastenmielisestä mausta.
"Migreeni..", ajattelin virnistäen. Nyt on hyvä.